Olin jossakin oikeussalissa syytettyjen joukossa. En itse ollut syyllistynyt varsinaisesti mihinkään, mutta minut kuitenkin katsottiin syylliseksi. Muistaisin olleeni Amerikan oikeussalissa. Rukoilin ja itkin pöydän alla armahdusta. Tuomari ei tuntunut muuttavan mielipidettään. Lopulta hän kuitenkin pyysi minua luettelemaan kolma lempielokuvaani. Ilmeisesti saadakseen selville, että olinko kunnon kansalainen. Minä tiesin heti mitkä kolme elokuvaa sanoisin: Amélien, Kauniin mielen ja Fight Clubin. Kaksi ensimmäistä tuomari hyväksyi, mutta kolmannen kohdalla hän muutti mielensä. Fight Club oli hänen mielestään liian väkivaltainen elokuva. Olin paha, kun katsoin sitä.

Ja niin hän julisti tuomioni: teloitus. Hän pienensi minut keskiaikaiseen rautamaljaan ja kertoi aikovansa antaa sähköiskun, 9 gigavolttia. Minä kysyin kauhuissani, että sattuisiko se. Tuomari katsoi minua tyhmästi ja sanoi, että se on 9 gigavolttia. "Tottakai se sattuu" Hän antoi sähköiskun ja minä valmistuin kipuun ja kuolemiseen. Oikeassa elämässä en usko kuoleman jälkeiseen elämään, ja niin ajattelin unessanikin. Odotin vain olotilaa, jolloin lakkaan olemasta. Sähköisku tuli, ja minuun sattui sekunnin sadasosan ajan, mutta sitten rautamaljasta aukeni ikäänkuin aikaportti, jonkin sortin liukumäki, kammio. Minä valuin sitä pitkin hirmuista vauhtia ja juuri kun luulin hajoavani atomeiksi, putkahdin metsään.

Metsässä oli minun lisäkseni muita juuri kuolleita - tai teloitettuja kuten minä. Siellä käytiin sotaa ja juoksimme yhdessä muiden kanssa luoteja pakoon. Ihmisistä muodostui joukko, joka vaelsi uuden tuntemamme maailman (kuoleman jälkeinen olinpaikka, toinen ulottuvuus?) keskipistettä kohti. Siellä vallitsi rauha. Ja näinkin useita tuttuja siellä. Paikka ei ollut taivas. Se oli jonkin sortin helvetti. Ei perinteinen helvetti, vaan jokin paikka, jonne ihmiset joutuvat rangaistukseksi. Ihmeellistä oli se, että siellä ei tapahtunut muuta pahaa. Ainoastaan metsässä sodittiin. Mutta jos pysytteli poissa metsästä, niin oli aivan turvallista. Outoa oli myös se, että tapasin siellä tuttaviani, jotka eivät oikeasti ole kuolleita. Muutamat heistä kertoivat menevänsä silloin tällöin käymään siellä toisessa ulottuvuudessa, josta minä tulin - siis missä mut oli teloitettu. He pystyivät myös vaikuttamaan "elävien" maailman tapahtumiin.

Mä taidan olla vähän outo?

No äskön jouduin kohtaamaan pelkoni. Menin vessaan, sytytin valot ja laskin takapuoleni pytylle. Katseeni osui nurkkaan, jossa kiemurteli ja luikerteli ehkä hirvein sisätiloissa näkemäni mato: sillä oli ihan pirusti jalkoja ja sen vartalo oli ällöttävän elastinen (n. 3 cm pitkä), tumman viininpunainen. Aloin karjua kuin hullu. Mato luikerteli mua kohti, mutta pääsin viime hetkellä ulos vessasta. Porukat olivat nousseet sohvalta kuin kärpät katsomaan, että mitä niiden kakara oikein huutaa. Patistin iskän etsimään ja eliminoimaan sen karmivan hirviön. Se haki paperin ja tutki vessan lattian. Mitään ei löytynyt. Ja etsinnät loppuivat. Iskä palasi sohvalle, mutta mä yhä jatkoin huutamista: "Sun pitää ottaa se pois! Mä en voi mennä sinne enää! Hae se mato veke!!!" Ei tehonnut. Se varmaan luuli, että mä olin kuvitellut koko olion.

Mä en kuvitellut. Se oli täyttä totta. Kuva siitä kamalasta luikertelijasta piirtyi verkkokalvoihini iäksi. HYI! rrrrrr.... (värinää)